Maailma on aina ollut muutoksessa. Keskiaikaa nimitettiin joskus ”pimeäksi”, koska sen ajateltiin olevan pitkä ajanjakso ilman kehitystä. Sittemmin tämä käsitys on kumottu ja sekin on paljastunut jatkuvan muutoksen ajaksi. Mutta muutoksen jatkuvuus ei vielä kerro muutoksen vauhdista.

Tunnistan kaksi ”hohhoijaa” –diskurssia aiheeseen liittyen. Ensimmäinen on se, että kauhistellaan minkälaiseksi uudet teknologiset keksinnöt maailman muuttavat. Sanotaan sitä pelkodiskurssiksi. Havainnollistakoon sitä Repomiehen laulu Pasila -sarjasta:

Toinen on se, että olevinaan nokkelana valistetaan ensimmäiseen pelkodiskurssiin sortuvia repomiehiä siitä, kuinka ”kirjoittamisenkin pelättiin tuhoavan ihmisen muistin”. Tehdään nenä pystyssä bourdieulainen distinktio, eli muista edukseen erottuminen. Sanotaan tätä nokkeluusdiskurssiksi.

Nämä molemmat saavat haukottelemaan, koska kummatkin ovat täysin knee jerk reaktioita. Pahinta on se, että 90% heistä jotka eivät sorru ensimmäiseen, sortuvat toiseen. Jyrkkien kannanottojen sijaan pitää oikeasti analysoida teknologioiden ja sosiaalisen toiminnan yksityiskohtia ja ominaisuuksia. Uudet viestintäteknologiat eivät ole koskaan tuoneet maanpäällistä helvettiä ja tuskin tuovat nytkään. Samalla ne todella ovat muuttaneet psykologista ja sosiaalipsykologista elämäämme—eivätkä pelkästään hyvään.

Usein esitetyn kirjoittamisesimerkinkään kohdalla ei itse asiassa ole tajuttu mistä muutoksessa ja sen pelossa oli kyse. Kirjoittamisen mahdollistavien teknologioiden normalisoiduttua ja alkupaniikin laimennettua maailma varmasti jatkui parempana kuin ennen. Mutta kun sen pelättiin tuhoavan ihmisten muistin, oli pelossa itse asiassa myös totuuden siemen. Siihen on yksinkertaiset psykologiset syyt ja jokainen joka on koskaan harjoittaneet mitään uskontoa tuntee ne.

Uskonto on määritelmällisesti psykologisen elämän tärkeiten organisoivia periaatteita. Tuhansien vuosien ajan uskonnon harjoittaminen on ollut oppien toistamista yhdessä ja yksin. Oppeja toistetaan ääneen tai mielessä silloinkin kun ne on jo kerran opittu. Ennen kirjoittamista tämä oli välttämätöntä oppien siirtymiseksi sukupolvelta toiselle. Sillä kuitenkin oli myös toinen funktio: ulkoa opettelun ansiosta opinkappaleet ovat niin helposti palautettavissa mieleen, että ne toimivat kuin aina saatavilla olevina työkaluina elämän jokapäiväisessä arjessa—vyöllä mukana kulkevina mentaalisina leathermaneina.

Kirjoittamisen kehittymisen jälkeen tarve muistiin painamiselle väheni. Samalla filosofiasta tuli juttelua ja väittelyä, kun se ennen oli hyveellistä elämää. Siksi monet länsimaiset yliopisto-opiskelijat nykyään kokevatkin vetoa buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen. Ei uskonnon, vaan filosofian vuoksi. Siellä on edelleen filosofiaa jota eletään.

Samalla lailla kun kirjoittaminen ei tuonut maanpäällistä helvettiä, mutta kuitenkin vaikutti yhteisöihimme hyvässä ja pahassa, on tarpeen analysoida miten älypuhelimet ja muu digimobiteknologia vaikuttavat. Yksi keskeinen seikka on muutoksen nopeus. Ja tämä todella erottaa digimobiajan aiemmasta. Painokoneetkin uudistuivat kun materiaalit ja mekaniikka kehittyivät. Niiden ja muun vanhan ajan teknologian kehittyminen oli kuitenkin vahvasti riippuvainen melko hitaasta materiaalisesta ja mekaanisesta kehityksestä. Digimobitekniikan kohdalla asia ei ole ihan näin.

Mooren lain mukaan tietokoneiden (myös älypuhelimien sisällä olevien) tehot tuplaantuvat kahden vuoden välein. Näin ei kenties ikuisesti tule menemään, mutta jo 50:n vuoden ajan ”laki” on toteutunut yllättävän tarkasti. Mooren laki kuvaa hyvin digimobiajan teknologian merkittävää eroa aiempaan.

Kun sosiaalisen arkemme merkittävimpien artefaktien muutos perustuu tällaista vauhtia kehittyvälle pohjalle ei nokkeluusdiskurssin viestiä kannata sokeana uskoa. Se että ”aina ennenkin” viestintäteknologian kehitysharppauksissa havaittua paniikkia on jälkikäteen pidetty absurdina, ei ole enää pätevä argumentti digimobiajalla.

Sosialisaatiossa edellinen sukupolvi siirtää tietotaidon yhteiskunnallisesta elämästä seuraavalle. Tärkeintä siinä mitä siirretään on yhteistoiminnan periaatteet. Niillä yhteiskunta rakennetaan. Yhteistoiminnan keskiössä ovat kohtaaminen ja vuorovaikutus. Siinä merkitys muodostuu jaetun käsityksen perusteella siitä, mitä kohtaamisessa on meneillään—mistä siinä on kyse. Tätä jaettua käsitystä uusinnetaan hetki hetkeltä, ja nykyään rutiininomaisesti laitteiden kautta ja/tai laitteiden läsnäollessa.

Kun näiden laitteiden ja niiden käytön luonne muuttuu moorelaiseen vauhtiin kehittyvän tietojenkäsittelykapasiteetin kasvaessa, ja vielä eksponentiaalisemmin etenevän ohjelmistokehityksen myötä, eikö se vaikuta vuorovaikutusnormien sosialisaatioon, yhteistoiminnan pelisääntöjen sosialisaatioon? Jos todella uskotaan, ettei viestintuoja vaikuta viestiin, niin ehkä ei. Mutta jos kaverisi ilmaisisi FB-päivityksestäsi tykkäämisen lähettämällä helvetinenkelin talosi eteen peukkua näyttämään niin tämä ikiaikainen kysymys lienee saisi selvän vastauksen.