Aiheen lisäksi on oltava yhteinen kieli. Pitäisi olla sanoja asioille joista puhutaan. Miksi kutsua aihettamme ja siihen liittyviä asioita?

Aloitetaan tilanteesta. Kun usempi kun yksi ihminen on paikalla, tietoisena ja jotenkin aistien toinen toistensa läsnäolon, niin Goffmanin mukaan kyseessä on

sosiaalinen tilanne

Nykyään sosiaalisissa tilanteissa on usein laitteita läsnä. Mitä ne laitteet ovat? Puhelimia ei Suomessa enää muita olekaan kuin älypuhelimia joten kännykkä, puhelin, luuri ja älypuhelin tarkottavat kaikki nyt samaa. Ilman määrittelyjäkin tiedämme mitä. Silti pitää selventää, että ainakin sillon kun minä kirjotan että joku ”käyttää puhelinta”, niin en tarkoita että välttämättä soittaa luurillansa. Käytän siis kaikkia termejä synonyymeinä, riippumatta siitä mitä puhelimella tekee: klikkaili sitten Insta -tykkäyksiä, soitti, tekstasi tai katto leffaa.

Jos joku sitten sosiaalisessa tilanteessa alkaa käyttää puhelintaan, voisi vaikka sanoa että se on ”kännykkätilanne”. Mutta eikö tabletit voi luoda aika samanlaisia tilanteita ja muutaman vuoden päästä kaduilla kuitenkin kulkee porukkaa AR -lasien kanssa. Sellaisia tilanteita

kännykkätilanne

ei oikein kuvaisi, joten toinen ja kattavampi termi voisi olla ”digimobi-tilanne”. Jos siinä on liikaa tavuja niin muita vaihtoehtoja on ”luuritilanne”, ”luurikuvio” tai ”kännykkäkuvio”. Sitten vain sovitaan että sanalla tarkoitetaan myös niitä tilanteita joissa käytetään tablettia, AR -laseja tai jotain muuta digimobi -teknologiaa jonka käyttö luo samantyyppisen tilanteen. Mutta mikä sitten on se ”samantyyppinen tilanne”?

Pelasin Ranskassa asuessani paljon Scrabblea ystäväpariskuntani luona pienessä idyllisessä maalaiskylässä. Kynttilänvalon lisäksi kiviseiniä valaisi aina kännykkäni ruutu, kun käytin sanakirjaa modernisti appin kautta. Isäntäperheellä taas oli pöydälle levitettynä vanha, pölyinen ja vaikuttavankokoinen paperinen ranskan kielen sanakirja. Huomasin että koin usein tarvetta sanoillani ja eleilläni ikään kuin osoittaa ja todistella että olen käyttämässä sanakirja -appia, enkä puuhastelemassa laitteellani jotain tilanteeseen liittymätöntä. Silloin se valkeni minulle! Selittelyn tarve tuli siitä että pariskunta ei voinut omin aistein havaita mitä kännykälläni tein. Kohteliaisuussyistä halusin viestittää että tekemiseni liittyi meitä siinä tilanteessa yhdistävään Scrabblen pelaamiseen ja tein tämän tarjoamalla heille pääsyn siihen mitä olin laitteellani tekemässä. Saatoin ääneen hitaasti artikuloida sanaa jota olin kirjoittamassa taikka  liioitellusti kehollani ruummillistaa ”sanan etsimistä” tavalla, jota en olisi tehnyt jos olisin ollut käyttämässä sanakirja-appia yksin. Heidän taas ei tarvinnut mitään todistella. Minä toki näin ja ymmärsin välittömästi, etteivät he sillä sanakirjallaan mitään kissavideoita olleet katselemassa. Syntyi uusi käsite jolle annoin nimen

sivustakatsojan pimento

Sivustakatsojan pimento alleviivaa sitä, että yksi kännykän merkittävä erottava tekijä muista esineistä on että se tarjoaa kaikkia muita esineitä enemmän mahdollisuuksia erilaisten asioiden tekemiseen, ja samalla tarjoaa kaikkia muita esineitä vähemmän vihjeitä muille siitä, mitä laitteella tehdään. Eli kännykän käytön sivustakatsoja on usein pimennossa sen suhteen mitä, miksi ja kuinka kauan käyttäjä laitteella puuhastelee. Tosin jos vaikka katsoo luurillaan leffaa äänet päällä niin siinä ei toki paljoa pimentoa ole. Mutta miettikääpä onko mitään muuta laitetta jossa noin laaja mahdollisuuksien kirjo yhdistyy niin usein toistuviin epäselvyyksiin siitä, mitä laitteella tehdään? Se miksi kännykkä on tuollainen laite johtuu monesta asiasta, muun muassa sen pienestä koosta, pienestä ruudusta, mukanaliikuteltavuudesta, kosketusnäytöstä, mahdollisista kuulokkeista sekä siitä, että laitetta pidetään melko ”yksityisenä”. Sillähän voi vaivatta vaikka siirtää rahaa ja sen ruudulle voi pamahtaa minä hetkenä hyvänsä hyvin henkilökohtaisia viestejä. Ei toisen lompakkoa tai hygieniapussukkaakan tuosta vain ilman lupaa kurkittaisi.

Sivustakatsojan pimento on iso juttu sosiaaliselle tilanteelle, koska se mitä tilanteessa tapahtuu, määrittelee mikä tilanne on. Jos kerrot vaikka vitsin niin vitsi määrittelee tilanteen kevyeksi, ellei toinen sitten jotenkin osoita ettei ”hyväksy” tarjoamaasi tilannemäärittelyä. Ja tilanne taas määrittelee sen mitä siinä tapahtuvat asiat ovat. Jos iloisessa leikkisässä tilanteessa kerrot toisesta vitsin, se voi tosiaan olla vain vitsi, mutta jos sanot saman vitsin kireässä ja jännittyneessä tilanteessa, se saattaa olla kiusaamista. Joku oli tutkinut että jopa saukoilla on tämäntyyppinen tilannetaju, joten voimme olla varmoja siitä, että oletamme toinen toisillammekin sellaisen olevan.

Sivustakatsojan piemento siis vaikeuttaa sen tajuamista mitä se tarkoittaa kun kännykän käyttäjä ei vaikkapa vastaa puheeseesi. Jos tietäisit, että hän on lukemassa järkyttävää viestiä äitinsä terveydentilasta niin vastaamattomuus ei olisi epäkohteliasta. Jos taas tietäisit että hän on tykkäilemässä satunnaisia Insta-kuvia niin vastaamattomuus varmaan tuntuisi epäkohteliaalta. Mutta kun et tiedä mitä hän kännykällään tekee, niin et tiedä mitä vastaamattomuus tarkoittaa. Sama juttu on muidenkin kännykän käyttäjän tekemisten tai tekemättä jättämisten suhteen. Kun et tiedä mitä toinen on tekemässä puhelimellaan tai miksi kaivaa sen taskustaan kesken puheenvuorosi, et oikein voi tietää miten suhtautuisit siihen, tai miten suhtautuisin siihen mitä muuta hän tekee tai jättää tekemättä, sanoo tai jättää sanomatta, puhelinta käyttäessään. Ja sama vielä toisin päin. Kun et tiedä mitä toinen tekee puhelimellaan, et tiedä mitä sinun tekemisesi tai tekemättä jättämisesi tarkoittaisi hänelle. Et siis välttämättä ollenkaan tiedä haluatko vaikka keskeyttää hänen touhunsa jutullasi vai et. Vaikea tietää kun et tiedä mitä olisit keskeyttämässä.

Minkä tilanteen tilannetaju?

Harold Garfinkelin iso idea oli ettei pelkästään sanat kuten ”tässä” tai ”näin”, vaan kaikki sanominen ja tekeminen on indeksikaalista, eli saa merkityksensä sen tilanteen kautta jossa se tapahtuu. Lisäksi vuorovaikutus, eli sanominen tai tekeminen sosiaalisessa tilanteessa, on refleksiivistä. Samalla kun vuorovaikutuksessa tapahtuvat asiat saavat tilanteen kautta merkityksensä (ja koska ihmiset ovat ihan asiaa ajattelemattakin tästä tietoisia niin he muotoilevat sanomisensa ja tekemisensä tilanteen mukaan) niin tilanteessa tapahtuva sanominen ja tekeminen myös määrittelee tilanteen uudestaan. Eli jokainen teko saa merkityksensä tilanteesta jossa se tapahtuu (esim. onko teko kohtelias vai epäkohtelias), mutta samalla ehdottaa jotain tiettyä määrittelyä tilanteelle.

Mehän olemme siis vapaita käyttäytymään ikään kuin joku toisen tai oma teko joko olisi täysin kohteliasta tai tosi epäkohteliasta. Missä sitten on totuus siitä onko jonkinlainen kännykän käyttö kohteliasta tai epäkohteliasta? Jos Garfinkelilta kysyttäisiin niin hän vastaisi että vaikka tuo refleksiivisyys ensisilmäyksellä näyttäisi saavan tilanteet leijumaan vapaasti omissa kuplissaan, niin ei meidän kohtaamiset oikeasti ihan tyhjiössä tapahdu. Toki me pitkälti kahdestaan määritellään oliko esim. se kohteliasta että tuijottelit koko ajan kännykkääs kun sinulle puhuin, etkä tainnut kuulla koko kysymystäni siitä onko muut kaverit tulossa samaan paikkaan after-workille—vai olinko se kenties minä joka olin epäkohtelias kun jatkoin puhumista vaikka näin että olit käytämässä kännykkääsi. Yhteiskuntaa ei kuitenkaan olisi olemassakaan ilman yhteisesti jaettua arkitietoa siitä, mitä mikäkin on ja miten mitäkin tehdään.

Ajatellaanpa nyt. Eihän me autoa parkatessakaan kysellä, että saanko blockata autosi tuohon seinän ja oman autoni väliin jumiin, vaan ihan arkitieto sanoo, ettei sellainen sovi (ps. Berliinissä se sopii ihan kysymättäkin; jäät vaan illalliselle tarpeeksi lähelle ja kun kuulet mölyä ja voivottelua niin kipsuttelet päästämään toisen loukusta). Ei me ystävien luona illallisellakaan olla hämillämme siitä, voisiko ottaa aluspaidankin pois jos on lämmin, ja voisiko ensin syödä käsillään jälkiruoan ja sitten mennäkin äänekkään pierun jälkeen tuolle pehmeälle villamatolle nukkumaan. Meillä on arkitietoa siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Digimobi -laitteiden käytön suhteen tällainen arkitieto on kuitenkin vasta muodostumassa. Kutsun kaikki, siis aivan kaikki, mukaan yhteiseen keskusteluun sen muodostamiseksi tietoisena ja viisaasti. Tiedän että keskustelette jo kaikki ja muodostatte tahoillanne tätä arkitietoa. Mobiiliteknologia kehittyy kuitenkin todella nopeasti ja toivon että yhteisymmärys kännykkäetiketistä—siitä miten digimobi -laitteita tulisi käyttää sosiaalisessa tilanteessa, sekä miten tähän käyttöön suhtautua—muodostuisi hieman nopeammin kuin Ranskan hoveissa aikoinaan kehittyi ruokapöytäetiketti.

kännykkäetiketti

Olisiko tämä oikeastaan hyvä termi sille mistä puhutaan?

Kirjallisuutta:

What Smartphones, Ethnomethodology, and Bystander Inaccessibility Can Teach Us About Better Design? selkeä ja lyhyt englanninkielinen artikkeli sivustakatsojan pimennosta.

Uuskäsitteitä Älypuhelinten Sosiaalisiin Ongelmiin