Samalla kun olen viimeistelemässä artikkeleitani en tässä tilanteessa ole voinut välttyä kohtaamasta tätä monimuotoista maailmaamme kaikessa yllättävyydessään. Ei kukaan voi. Politiikka, talous, teknologia, pandemia, rasismi, jokapäiväinen elämämme—kaikki keitoutuvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa luoden elämänpiiriämme jossa sekä työssämme itsessään, että sen ohella, vaikutamme kaikkeen ja olemme kaiken vaikutettavana niiden suhtautumisien rykelmän kautta joka meissä taukoamatta risteää.

Sosiaalipsykologina ja tutkijana monensuuntaiset keskustelut ovat odotetusti useammin kosketuspinnassa tekemisiini kuin jonkun tarkemmin rajatun ja suoremmin soveltavan alan ammattilaisena. Mutta mikään ala ei ole yhteiskunnasta irrallinen. Päin vastoin, kaikki ammatillinen ja asiantuntijatoiminta luo yhteiskuntaa uudelleen siinä missä myös yhteiskunta luo niitä. Tästä näkökulmasta teknologia ja uudet sosiaalisuuden muodot kietoutuvat toisiinsa yhteiskunnallisen vaikuttamisen, työnteon ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa, luoden toisaalta toinen toisiaan, mutta myös toimien osana refleksiivisiä normatiivisia rakenteita: oikeuttaen jokainen senhetkistä muotoaan muiden luomasta ajantasaisesta arvo- ja tietomaaperästä.

Keskustelin hiljattain poliitikko -kollegani kanssa ilmaisusta ”työn murros”. Teknologista edistystä käytetään perusteluna yhteiskuntamuutoksen välttämättömyydelle. Samalla yhteiskunnan tilaa toisaalla käytetään perusteluna teknologisen kehityksen tarpeelle. Uskon että on olemassa refleksiivinen teknologisen kehitysnopeuden raja-arvo joka liittyy sosiaalisen todellisuuden muodostumisprosessien inhimillisiin rajoituksiin. Jossain vaiheessa moottoripyöräni vaihderattaidenkaan kokosuhdanteet eivät riitä, vaikka moottorista vielä tehoja löytyisikin.

Maailma on aina ollut muutoksessa. Se on totta. Maailma ei kuitenkaan ole ennen ollut sellaisessa muutoksessa jonka ytimessä on Mooren lain kaltaiset, ennen informaatioaikakautta vallinneiden teknologisten kehitysprosessien rinnalla laadullisesti täysin erilaiset, kehityskaaret. Turboahdetun nopeasti kehittyvän teknologian maailmassa tietokoneiden komponenttien koon kustannustehokas pieneminen on ehkä kansalaisille kaukainen asia, mutta ICT -laitteiden kehitys ja sosiaalisen todellisuuden online-rakentuminen sen jatkuvasti muuttuvissa muodoissaan ei ole kenellekään vierasta.

Muutos.

Buddhalainen, hindulainen, taolainen, jainalainen ja osittain myös sikhiläinen uskonto ovat kaikki keskittyneet muutokseen. Niiden mukaan maailma ja ihminen muuttuvat väistämättä. Suurimmaksi osaksi niissä ajatellaan muutoksen olevan loputonta. Näiden uskontojen penetroimat yhteiskuntajärjestykset ovat kuitenkin rakentuneet perinteisesti muutosta paljon vähemmän aiheuttaviksi. On kuin olettamus siitä, että todellisuus ja itse ovat jatkuvassa muutoksessa jo valmiiksi, ei yhtälailla synnyttäisi vimmaa muutoksen aikaansaamiseksi. Länteä leimaavat uskonnot taas ovat korostaneet Platonin tavoin muutoksen harhaisuutta, harhan väliaikaisuutta, ja kaiken perustalla olevaa ikuista taivaallista todellisuutta—joka tavoittamattomuudestaan huolimatta on kuitenkin tämän maailmamme muotojen tapainen. Lännessä muoto ei ole tyhjyyttä, ei olemukseltaan vain muutosta. Se on muuttumatonta, jonka muutos on illusionääristä.

Kaikki tämä on hyvin abstraktia. Ensisilmäykseltä se on hämäläiseen arkeen, maskeihin, elvytyspaketteihin ja työelämän murrokseen täysin liittymätöntä. Mutta se ei ole. Elämme eksponentiaalista muutosta. Ei pelkästään teknologiassa ja taloudessa, vaan myös arvoissa ja suhtautumisissa arvoihin. Monista arvojen nopeista muutoksista, erityisesti niistä jotka lisäävät jokaisen ihmisen arvostamista sekä oikeutta vapauteen syrjinnästä, olen itse vahvasti samaa mieltä. Mutta ilmiönä tässä kaikessa on jotain ihmiskuntaa syvästi ravistelevaa. Eikä ravistelijaa ole helppo nimetä. Ei pyytää selittämään suunnitelmaansa. Ei laittaa vastuuseen jos jotakuta sattuu.

Isoäitini on juuri keräämässä omenoita. Mommilassa edistys on synkronoitua Apple -tuoteperhettä ja vaihtelevasti toimivaa älykoti -verkostoa lukuunottamatta pysähtynyt 80 -luvulle. Kummasti Nintendon circa 1982 Donkey Kong -elektroniikkapeli vielä kiinnosti siskonpoikaa, vaikka itsellään jo oli Nintendo Switch circa 2017. Ajan tuolla puolen olevassa Mommilassa teknologian tutkija ei voi olla pohdiskelematta: jos teknologia kehittyy tätä vauhtia, eikä se ole vain vuorovaikutuksen ja yhteiskunnan aihe ja väline—olemmeko todella päivittäneet maailmaamme yhtä tunnollisesti kuin laitteitamme?

Lataan joka kuukausi uuden iOS:n. Saan ruudulleni uusia kuvia amerikkalaisista kansallispuistoista ja muutoksia joita koskeville ilmoituksille en koskaan ehdi tehdä muuta kuin klikata ”Skip” ja aina jos mahdollista ”Never show me again, just leave me alone to do my work for a moment”. Koska viimeksi olemme päivittäneet maailmamme, itsemme, arvomme? Maailmamme päivittyy, mutta päivitämmekö sitä me? Onko meillä päivittymisessä tietoisuutta, saatikkaa toimijuutta? Meillä on näkemyksiä, arvoja, ihmissuhteissa olemisen tapoja ja yhteiskuntarakenteita, jotka edelleen päivitetään hitaasti, sukupolvelta toiselle siirryttäessä, usein ei silloinkaan. Mutta teknologia ei pelkästään ole maailmassa, maailma on teknologiassa. Kun teknologia päivittyy, näkemyksemme päivittyvät, arvomme päivittyvät, ihmissuhteemme päivittyvät, ja erityisesti yhteiskunnan rakenne päivittyy. Mutta olemmeko edes tietoisia miten?

Tilanne vaatisi abstrakteimman mahdollisen asiayhteyksien tutkimisen nousua suurimpaan painoarvoon. Ei ole enää kyse siitä, että reikäkorttikoneen käyttötaito ei ole relevanttia, vaan tietokoneen; nettisivujen koodaaminen ei ole relevanttia, kun on WordPress ja Wix—on kyse siitä, että vanhoissa arvoissa ja rakenteissa toimiminen ei enää ole relevanttia, kun elämme jo postmodernia aikaa. Nämä dinosaurukset ovat yhtä tehottomia inhimillisen yhteistoiminnan syvimmän tarkoituksen näkökulmasta kuin mitä reikäkorttikoneet 90 -luvulla.

Tarvitsemme epäselvyyden etiikkaa, joka kertoo meille miten löytää kaikista syvin oikeudenmukaisuus. Tarvitsemme uuden ajan yhteiskuntatiedettä, joka kertoo meille kaikkein abstrakteimmalla tasolla nykypäivän yhteistoiminnan luonteesta. Tarvitsemme joustavaa henkisyyttä, joka löytää tarkoituksen käsitteiden tuolta puolen, jostain, jossa ihmisyys on raadollisuudessaankin rakastettavaa. Ja meidän tarvitsee ymmärtäää että se, mikä on ennen ollut ”hyödyllistä” tai ”epähyödyllistä”, ”rationaalista” tai ”älytöntä”, ”uskottavaa” tai ”epäuskottavaa”, se ei enää ole sama. Miten jokainen täällä toimii parhaiten niin, että luo hyvinvointia niin itselleen kuin muillekin? Sukeltakaamme tämän puntaroimiseen koko ihmiskuntana. Kiittäkäämme klassikkoja: Platon, Buddha, Newton, Rawls. Kiittäkäämme ”totuuksia” jotka ovat esi-postmodernia (eli modernia) palvelleet. Meidän on kuitenkin nyt heidät hylättävä. Maailma tarvitsee päivityksen, tasolla versionumeron muutos pilkun vasemmalla puolella.

Tulee ajatus. Idea jonka haluaa jakaa. Mutta laitanko sen TikTokkiin, blogiin, podcastiin, Youtubeen, Instagrammiin… ai niin joo se Insta. Sinne en ole laittanut aikoihin mitään. Tutkimusaineistossani keskustelevat nuoret suomalaiset valaisevat videoita pari vuotta myöhemmin katsovaa tutkijaa siitä, että kun kaveri on pitkään Instassa hiljaa, ja sitten laittaa monta kuvaa, niin siitä tulee sellainen ”oho, oho” -olo. Tunnistan tämän heti sanktioinniksi. Sosiaalisen vuorovaikutuksen normit ovat Instagramissa muotoutumassa. Siellä on oma vuorottelujärjestyksensä, joka ei ole sama kuin kasvokkain. Siihen osallistujat joutuvat oppimaan sen alusta, vaikka olisivat kuinka sosiaalisesti taitavia kasvokkain.

Toivottavasti nämä nuoret ja heidän kaverinsa ovat tänään jo kaikki kärryillä siitä, mitkä ovat IG -vuorovaikutuksen normit. Ilman jaettua ymmärrystä siitä mikä on toivottavaa ja mikä epätoivottavaa, emme voi toteuttaa vuorovaikutusta toivomallamme tavalla: emme tiedä minkälaisena se muille näyttäytyy. Emme myöskään ymmärrä mitä toisten vuorovaikutusteot haluavat sanoa. Olemme pelaamassa pallopeliä jonka sääntöjä kukaan ei ole meille kertonut. Siinä vaaditaan melko rentoa ja humoristista asennetta. Tai sitten kärppänä seurata muiden närkästyneitä tai ilahtuneita ilmeitä ja päätellä nopeasti mikä on hyvää ja mikä huonoa.

Mutta jos nämä nuoret tänäpäivänä kaikki jo osaavatkin IG:n sosiaaliset normit, niin he ovat jo aikaansa jäljessä. IG on puolikuollut. Kuvat ovat tylsempiä kuin videot. TikTokin on ennustettu olevan maailman suurin sosiaalinen media viidessä vuodessa. Tai niin oli vielä muutama kuukausi sitten. Nyt TikTokin tärkeimmät markkinat, Yhdysvallat, voivat joko kadota tai jollain merkittävällä tavalla muuttua. Ja mitä seuraavaksi tapahtuu TikTokkaamiselle muissa maissa?

Joutuuko nuoret pian luomaan ja opettelemaan taas uuden vuorovaikutusympäristön sosiaaliset normit? Samalla boomerit ja milleniaalit ovat monet vielä Facebookissa. He eivät edes tiedä mihin veljentytön lyhyt tanssipyrähdys mummolan eteisessä liittyi. Tuosta vain tuollaisen keksi! Onpa se luova! Kaikki kolme tytön TikTok -seuraajaa samalta luokalta tykkäävät tanssahduksesta, mutta tyttö näyttää surulliselta mummin tarjoillessa jäätelöä: videota ei ole edes nähnyt kuin viisi ihmistä. TikTokin algoritmit tuomitsivat ettei siinä ollut ollenkaan viral-ainesta, eikä nosta sitä enää kenenkään ”For You” -feediin. Mummi luulee ettei Liisa enää tykkääkään tiikerijäätelöstä. Liisa sanoo yht’äkkiä äidille, että haluaa vaaleanpunaiset joogahousut. Äiti ei ymmärrä. Liisahan harrastaa koripalloa eikä ole koskaan joogannut. Mutta ehkä jos tekee samanlaisia videoita kuin Erna Husko, voisi saada enemmän katsojia. Muuten koulussakin kiusataan, kun on niin nolo pienten katsojamääriensä kanssa, ja tanssii huonosti.

Palatakseni sosiaalisiin normeihin. Kestää aikansa että uuden sosiaalisen ympäristön normit muodostuvat. Kun sosiaaliset ympäristöt muodostuvat digitaalisesti, ne voivat syntyä ja kuolla tahdilla, joka on nopeampi kuin prosessit sosiaalisten normien vakiintumiseksi. Digitaaliset alustat ovat kuin kulttuureja. Vaikka osaisikin kieltä, siellä ei voi toimia ilman isoja mokia, ellei tunne kulttuuria. Itse olisin varovainen antaa lapseni yksin matkustaa toiseen maahan ja kulttuuriin, josta minä tai hän emme kumpikaan tiedä mitään. Vielä enemmän olisin huolissani jos kyseessä olisi lasten oma yhteiskunta jossain autiolla saarella. Yksi kiinalainen satelliitti, joka joskus lentää saaren yli, ei saisi huoltani rauhoittumaan.

EDIT: Erna Husko itse vaikuttaa fiksulta nuorelta aikuiselta (ks. esim. Iltalehti haastatteluvideo), jota ei missään nimessä tulisi syyttää siitä, että monilla lapsilla on paine seksualisoida kehoaan TikTokissa menestyäkseen. Ilmiöön vaaditaan laajat ja aivan erilaiset ratkaisut, joita hahmotetaan esimerkiksi tässä keväällä tehdyssä valtioneuvoston selvityksessä, jossa olin asiantuntijana mukana.

Media on tänään ollut täynnä suruvalitteluja kotiin jäämisen kurjuudesta sekä hehkutusta Mantan virtuaalilakituksesta. Voisivatko digimobiaikamme mahdollisuudet nyt vappuna yllättää? Kukapa ei olisi jo pitkään kaivannut juhlaa ja piristystä pysähtyneen yhteiskuntamme harmauteen. Lupaukset ”kaikkien aikojen etävapusta” voivat tuntua kutkuttavilta, mutta sosiaalisten tilanteiden asiantuntijana kerron teille suoraan: turha toivo!

Kävin vuosia sitten läpi Suomen suurimman naturalistisen (luonnollisesti tapahtuvan, vastakohtana tutkijan järjestämälle tilanteelle) videoaineiston ihmisten kodeista ja voin luvata, että etävappu ei ole hypetyksen arvoinen. Floppi paljastuu amerikkalaisen sosiologin Erving Goffmanin ”osallistumiskehikon” avulla. Tutustumalla tähän käsitteeseen opimme mikä meitä ihmisiä oikein viihdyttää ja mistä juhlantuntukin pohjimmiltaan tulee. Sallikaa hetkeksi minun siis lainata vanhaa kahden väitöskirjan kokoista graduani (ks. Mantere gradu, s. 44–46) ja johdattaa teidät syvälle sosiaalipsykologian ytimeen.

Osallistumiskehikko

Osallistumiskehikolla tarkoitetaan sosiaalisessa tilanteessa vuorovaikutuksen vastaanottopäässä olevien erilaisia asemia. Ensinnäkin he, joilla varsinaisesti on jokin asema keskustelevan joukon jäseninä, ovat ratifioituja osallistujia. Muut taas ovat sivustakatsojia. Ratifioitujen osallistujien kesken ovat yleensä vielä löydettävissä erikseen puhutellun sekä kuulijan roolit. Puhuteltu on se, jolle äänessäolija kohdistaa ensisijaisen huomionsa, ja jolle hän seuraavaksi odottaa siirtävänsä puhujan roolin. Kuulijoiden keskuudessa saattaa kuitenkin olla äänessäolijan joillekin viesteille tarkoittamia kohteita. Osallistumiskehikko on dynaaminen niin, että kuulijan ja puhutellun roolit voivat vaihdella. Näitä muutoksia kutsutaan asennonvaihdoiksi.

Se, minkälainen suhde kullakin osallistujalla on puhuttuun, vaihtelee suuresti. Valitut sanat sekä se miten ne sanotaan projisoivat läsnäolijoille erilaisia asemia. Käsitteellä recipient design viitataan siihen kuinka äänessäolija ottaa huomioon kuulijoiden yksilöllisyyden. Minkälainen tiedollinen pääsy (epistemic access) kullakin henkilöllä on puhuttavaan asiaan? Onko hänen mahdollista käsitellä sitä oman kokemuksensa, samankaltaisen kokemuksen vai yleisen kulttuurisen tiedon pohjalta? Eikö hänellä kenties ole mitään pohjaa aiheen käsittelyyn? Jos puheenaiheita valitaan niin, että jollain henkilöllä ei ole niihin pääsyä, voidaan tietoisesti tai tiedostamatta pelata tämä ihminen ulos keskustelusta ja aiheuttaa rankkaa ulkopuolisuutta.

Juhlan tuntu

Juhliminen tapahtuu aina yhdessä toisten kanssa, vähintäänkin kuvitteellisesti. Yhteishenki juhlijoille tulee siitä, että heillä on yhteisymmärrystä. Yhteisymmärrys taas luodaan juurikin dynaamisessa osallistumiskehikossa, jossa osalliset ovat kaikki kykeneviä osoittamaan suhdettaan siihen mitä puhutaan ja kuullaan—ei television ruutua tuijottamalla. Vaikka juontajat olisivat kuinka hyviä tahansa, he eivät ole osa tämän vapun osallistumiskehikkoasi. Mikään määrä WhatsApp -viestien käsittelemistä suorassa lähetyksessä ei muuta sitä tosiasiaa, että he eivät voi sopeuttaa puhettaan siihen kuka juuri sinä olet ja miten heidän sanomisiinsa hetki hetkeltä suhtaudut. Vaikka koko Suomi voi kuulla heidät, he eivät voi kuulla koko Suomea. Onko vapussamme 2020 sitten mitään hyvää? Jos Mantan virtuaalilakituksen tekninen toteutus ei satu olemaan suurimpia mielenkiinnonkohteitasi niin mikä tästä voisi tehdä ikimuistoisen? Se on se mitä tapahtuu niiden muutamien ihmisten kanssa, jotka istuvat vieressäsi ja edessäsi, katsoitte sitten TV:tä tai ette. Osallistumiskehikko ja recipient design paljastavat meille tämän vapun todellisen helmen: kun olemme pienessä porukassa voimme edetä vastavuoroisessa ymmärryksessä syvemmälle kuin koskaan. Sosiaaliseen tilanteeseen osallistuvien henkilöiden pieni määrä mahdollistaa autenttisemman kohtaamisen.

Pistääkkö YLE illaksi päälle? Miksikäs ei. Telkkari voi viihdyttää tänäänkin, mutta kuten silloin kun jännitimme porukalla Euroviisuja, ei myöskään nyt unohdeta, että tärkeintä ei ole se mitä telkkarissa tapahtuu, vaan se mitä meidän välillämme tapahtuu. Olemme kaikki jo pitkään kodeissamme viettäneet koronan varjostamaa arkea ja on tärkeää tehdä tästä illasta erityinen. Simaa, munkkeja, naurua ja villejä keskusteluja! Yksin asuvat kutsukoot (yhden) kaverin kylään. Pariskunnat nauttikoot juhlasta vaikka jännissä asuissa. Perheet puhaltakoot ilmapalloja. Mutta kaiken koronan ja ruutujenkin keskellä, nauttikaamme ensisijaisesti aidoista sosiaalisista tilanteista ja hurmaantukaamme siitä mahdollisuudesta, kun ihminen kohtaa toisen ihmisen. Martin Buber ja yhdenkin yhteyden voima ei ole koskaan ollut näin ajankohtaista. Minä ja Sinä. Jokainen hetki yhdessä on sosiaalinen supernova!

Maailma on aina ollut muutoksessa. Keskiaikaa nimitettiin joskus ”pimeäksi”, koska sen ajateltiin olevan pitkä ajanjakso ilman kehitystä. Sittemmin tämä käsitys on kumottu ja sekin on paljastunut jatkuvan muutoksen ajaksi. Mutta muutoksen jatkuvuus ei vielä kerro muutoksen vauhdista.

Tunnistan kaksi ”hohhoijaa” –diskurssia aiheeseen liittyen. Ensimmäinen on se, että kauhistellaan minkälaiseksi uudet teknologiset keksinnöt maailman muuttavat. Sanotaan sitä pelkodiskurssiksi. Havainnollistakoon sitä Repomiehen laulu Pasila -sarjasta:

Toinen on se, että olevinaan nokkelana valistetaan ensimmäiseen pelkodiskurssiin sortuvia repomiehiä siitä, kuinka ”kirjoittamisenkin pelättiin tuhoavan ihmisen muistin”. Tehdään nenä pystyssä bourdieulainen distinktio, eli muista edukseen erottuminen. Sanotaan tätä nokkeluusdiskurssiksi.

Nämä molemmat saavat haukottelemaan, koska kummatkin ovat täysin knee jerk reaktioita. Pahinta on se, että 90% heistä jotka eivät sorru ensimmäiseen, sortuvat toiseen. Jyrkkien kannanottojen sijaan pitää oikeasti analysoida teknologioiden ja sosiaalisen toiminnan yksityiskohtia ja ominaisuuksia. Uudet viestintäteknologiat eivät ole koskaan tuoneet maanpäällistä helvettiä ja tuskin tuovat nytkään. Samalla ne todella ovat muuttaneet psykologista ja sosiaalipsykologista elämäämme—eivätkä pelkästään hyvään.

Usein esitetyn kirjoittamisesimerkinkään kohdalla ei itse asiassa ole tajuttu mistä muutoksessa ja sen pelossa oli kyse. Kirjoittamisen mahdollistavien teknologioiden normalisoiduttua ja alkupaniikin laimennettua maailma varmasti jatkui parempana kuin ennen. Mutta kun sen pelättiin tuhoavan ihmisten muistin, oli pelossa itse asiassa myös totuuden siemen. Siihen on yksinkertaiset psykologiset syyt ja jokainen joka on koskaan harjoittaneet mitään uskontoa tuntee ne.

Uskonto on määritelmällisesti psykologisen elämän tärkeiten organisoivia periaatteita. Tuhansien vuosien ajan uskonnon harjoittaminen on ollut oppien toistamista yhdessä ja yksin. Oppeja toistetaan ääneen tai mielessä silloinkin kun ne on jo kerran opittu. Ennen kirjoittamista tämä oli välttämätöntä oppien siirtymiseksi sukupolvelta toiselle. Sillä kuitenkin oli myös toinen funktio: ulkoa opettelun ansiosta opinkappaleet ovat niin helposti palautettavissa mieleen, että ne toimivat kuin aina saatavilla olevina työkaluina elämän jokapäiväisessä arjessa—vyöllä mukana kulkevina mentaalisina leathermaneina.

Kirjoittamisen kehittymisen jälkeen tarve muistiin painamiselle väheni. Samalla filosofiasta tuli juttelua ja väittelyä, kun se ennen oli hyveellistä elämää. Siksi monet länsimaiset yliopisto-opiskelijat nykyään kokevatkin vetoa buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen. Ei uskonnon, vaan filosofian vuoksi. Siellä on edelleen filosofiaa jota eletään.

Samalla lailla kun kirjoittaminen ei tuonut maanpäällistä helvettiä, mutta kuitenkin vaikutti yhteisöihimme hyvässä ja pahassa, on tarpeen analysoida miten älypuhelimet ja muu digimobiteknologia vaikuttavat. Yksi keskeinen seikka on muutoksen nopeus. Ja tämä todella erottaa digimobiajan aiemmasta. Painokoneetkin uudistuivat kun materiaalit ja mekaniikka kehittyivät. Niiden ja muun vanhan ajan teknologian kehittyminen oli kuitenkin vahvasti riippuvainen melko hitaasta materiaalisesta ja mekaanisesta kehityksestä. Digimobitekniikan kohdalla asia ei ole ihan näin.

Mooren lain mukaan tietokoneiden (myös älypuhelimien sisällä olevien) tehot tuplaantuvat kahden vuoden välein. Näin ei kenties ikuisesti tule menemään, mutta jo 50:n vuoden ajan ”laki” on toteutunut yllättävän tarkasti. Mooren laki kuvaa hyvin digimobiajan teknologian merkittävää eroa aiempaan.

Kun sosiaalisen arkemme merkittävimpien artefaktien muutos perustuu tällaista vauhtia kehittyvälle pohjalle ei nokkeluusdiskurssin viestiä kannata sokeana uskoa. Se että ”aina ennenkin” viestintäteknologian kehitysharppauksissa havaittua paniikkia on jälkikäteen pidetty absurdina, ei ole enää pätevä argumentti digimobiajalla.

Sosialisaatiossa edellinen sukupolvi siirtää tietotaidon yhteiskunnallisesta elämästä seuraavalle. Tärkeintä siinä mitä siirretään on yhteistoiminnan periaatteet. Niillä yhteiskunta rakennetaan. Yhteistoiminnan keskiössä ovat kohtaaminen ja vuorovaikutus. Siinä merkitys muodostuu jaetun käsityksen perusteella siitä, mitä kohtaamisessa on meneillään—mistä siinä on kyse. Tätä jaettua käsitystä uusinnetaan hetki hetkeltä, ja nykyään rutiininomaisesti laitteiden kautta ja/tai laitteiden läsnäollessa.

Kun näiden laitteiden ja niiden käytön luonne muuttuu moorelaiseen vauhtiin kehittyvän tietojenkäsittelykapasiteetin kasvaessa, ja vielä eksponentiaalisemmin etenevän ohjelmistokehityksen myötä, eikö se vaikuta vuorovaikutusnormien sosialisaatioon, yhteistoiminnan pelisääntöjen sosialisaatioon? Jos todella uskotaan, ettei viestintuoja vaikuta viestiin, niin ehkä ei. Mutta jos kaverisi ilmaisisi FB-päivityksestäsi tykkäämisen lähettämällä helvetinenkelin talosi eteen peukkua näyttämään niin tämä ikiaikainen kysymys lienee saisi selvän vastauksen.

Kuuntelin hiljattain Nature -lehden podcastia jossa kerrottiin paljon jaloin kävelemisen autuaaksi tekevistä terveysvaikutuksista. Paljain jaloin paljon kävelevälle kehittyy jalanpohjiin paksut kovettumat, jotka suojaavat jalanpohjia teräviltä kiviltä, mutta kuitenkin päästävät tuntoaistin toimimaan täydellisesti lävitseen. Ihmiset ovat kehittäneet alkeellisia kengän tapaisia suojia jaloilleen vasta 40 000 vuotta sitten, joten evoluutiolla on ollut jo kauan ennen tätä tarve kehittää jalanpohjillemme ratkaisu, joka ei ole teknologiasta riippuvainen.

Nyt tutkijat ovat selvittäneet, että kenkien käyttäminen estää aivoja saamasta suurta määrää sellaista tietoa, jota aivot ovat kehittyneet hyödyntämään. Aivot tarvitsisivat tuntoaistin herkkää palautetta sovittaakseen loppukehon toiminnan ihanteellisella tavalla askelten ottamisesta koituvien iskujen vaimentamiseen. Sekä tutkimuksen toteuttanut tieteilijä että Nature -lehden podcastin juontaja olivat molemmat innoissaan laittaneet uuden tieteellisen tiedon käytäntöön ja aloittaneet täydelliset kenkäpaastot. Viikon parin epämukavuuden jälkeen jalanpohjat tottuivat paljasjalkaisuuteen ja molemmat tunnistivat selvät terveyshyödyt sekä miellytävän vapaudentunteen ollessaan aikaisempaa niin paljon herkemmässä yhteydessä maapohjaan jolla kulkivat.

Toiset ihmiset eivät kuitenkaan suhtautuneet paljaisiin jalkoihin suopeasti. Kaupoissa kieltäydyttiin palvelusta ja äidit valittelivat käytöstapojen puutteesta. Olen itsekin kokeillut ja kokenut saman. Monena kesänä pidättäydyin kokonaan kengistä ja huomasin samat terveyshyödyt sekä saman sanktioinnin kengänkäyttönormin rikkomisesta. Tämä normi ei kuitenkaan ole kaikkialla. Sri Lankan maaseudulla ja jopa pienissä kaupungeissa oli tavallista kävellä paljain jaloin. Saapuessani ystäväni talon eteen löysin maasta pienen altaan jalkojen pesemiseen ja seinältä pyyhkeen niiden kuivaamiseen.

Mutta olemmeko kulttuurimme vankeja? Eikö länsimaista tapaamme voi muuttaa sallivammaksi nytkään, kun kerran tiede on osoittanut paljasjalkaisuuden olevan meille hyväksi? Näin ei onneksi näytä olevan. Paljain jaloin kävelemisen on jo tovin tiedetty olevan terveellistä ja sen seurauksena kenkätehtailijat ovat jo vuosia sitten kehittäneet melko hyvinkin myyneitä paljasjalkakenkiä joita monet trendikkäät tech-pomot sekä näyttelijät ovat innostuneet käyttämään. Tämän seurauksena muoti on levinnyt jo melko laajalle eikä ole ollenkaan mahdoton ajatus, että tämä petaa tietä myös sille, että terveystietoisuuden levitessä myös paljasjakakenkien poisjättäminen olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää.

Samoin kun lääketieteellinen tutkimus voinee vaikuttaa kenkienkäyttönormiin toivon oman vuorovaikutustutkimukseni vaikutavan älypuhelimen käyttöä koskeviin normeihin. Ollessamme tietoisia esimerkiksi sivustakatsojan pimennosta, voimme helpommin tajuta antaa selonteon toiminnastamme kun kurottaudumme kännykkäämme kohti tilanteessa, jossa muut eivät voi tietää miksi olemme näin tekemässä. Olkaamme viisaita ja antakaamme tutkimuksen kaitseta yhteiskuntamme sosiaalisia normeja sellaiseen suuntaan joka edesauttaa kaikkein hyvinvointia ja onnellisuutta!

Lähteet

Juttu jalanpohjien kovettumien tuntoaistista: Nature Podcast 1/2020

Hiljattain kollegani päivitteli Facebookissa kuinka isojen ryhmien seinät täyttyvät ”kiitos kutsusta ryhmään” -viesteillä ja kiinnostavat postaukset hukkuvat niiden sekaan. Huomauttaessaan asiasta hän sai vyöryn tuomitsevia kommentteja toisilta ryhmäläisiltä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka digimobiajan normit eivät vielä ole muotoutuneet. Normi tarkoittaa yleisesti tunnettua käyttäytymisen sääntöä. Sitä tarvitaan koska vain suhteessa siihen voidaan tehdä tunnistettavia sosiaalisia tekoja, kuten perustella tai oikeuttaa jotakin, mutta myös sellaisia tekoja joita ensisilmäyksellä ei helposti liittäisikään mihinkään normiin, kuten pyytäminen tai pahoitteleminen. Normin olemassaolon tunnistaa siitä, että normia noudattamatta jättämisestä sanktioidaan—torumalla, paheksumalla tai kritisoimalla. Ihminen on muuten ainoa eläin joka käyttää aikaansa ja energiaansa tällaiseen. Lähimmät sukulaisemme kääpiösimpanssitkin noudattavat huomattavasti yksikertaisempaa eettistä logiikkaa: jos alfauros näkee, I’ll be a good boy; jos alfauros ei näe, everything is allowed! Se mitä muut tekevät silloin jos se ei kääpiösimpanssiin itseensä vaikuta, ei voisi tätä vähempää kiinnostaa.

Mutta tämä meidän inhimillinen yhteiskuntamme perustuu normijärjestelmille, jotka taas toimii ainoastaan jaetun ymmärryksen kautta. Normista on oltava jaettu käsitys, jotta se olisi normi. Ilman tätä, sen rikkomista seuraavaa sanktiota ei myöskään nähdä sanktiona. Se itse nähdään normin rikkomisena! Näin kävi kollegaraukalleni. Hänen pyrkimyksensä sanktioida ryhmälle epäedullista toimintaa nähtiin jo kauan sitten yhteiskunnassamme etabloituneen kohteliaisuusnormin rikkomisena. Hän pyrki vahvistamaan ryhmälle edullista normia, mutta itse kohtasikin sanktiointia. On tärkeää ymmärtää, että ”kiitos ryhmään kutsumisesta” -viestit aiheuttavat ryhmäseinän liiallista tukkiutumista juuri ryhmän koon ja vuorovaikutusmodaliteetin vuoksi. Facebook ryhmässä viestit tallentuvat seinälle uusimman lähetetyn mukaisessa järjestyksessä ja samaa seinää käytetään kaikkeen viestittämiseen. Ryhmän seinällä vuorovaikuttamisessa on joitain samoja elementtejä kuin whatsapp -ryhmässä tai chattihuoneessa, mutta toisaalta se muistuttaa myös nettifoorumia. Vuorovaikutus kaikissa näissä konteksteissa on erilaista, koska vuorovaikutuksen merkitys tulee aina myös sen kontekstin kautta jossa se tapahtuu. Kaikissa näissä konteksti on myös kovin eri kuin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Kaiken lisäksi samat vuorovaikutusnormit tuottaisivat eri tuloksia 10 hengen ”Yllätyssynttärit Sarille” -ryhmässä ja 5000 hengen ”Helsingin sosiaalipsykologit” -ryhmässä.

Moni haluaisi tietää ”mitkä ovat digimobiajan vuorovaikutusnormit”? Mistä löytyisi digimobiajan käytösopas? Voisimmeko ostaa sen mediakasvatustieteen professorilta? Mutta me teemme nämä normit kaikki yhdessä. Jokaisen panos painaa. Suomessa ei ”tuhlata” yhteistä aikaa poskille pussailuun kaveriporukkaa tavatessa, mutta Ranskassa olisi epäkohteliasta jättää tämä tekemättä. Ei ole mitään ”oikeaa” tapaa hoitaa yhteiselämää. Se mitä kuitenkin tarvitsemme, on jaettu ymmärry siitä, miten se ”kuuluisi” hoitaa. Muuten kohteliaisuus ja epäkohteliaisuus eivät ole mahdollisia toteuttaa ja tunnistaa. Digimobiajan sosiaaliset normit voivat muodostua vain keskustelemalla niistä aktiivisesti.

Aiheen lisäksi on oltava yhteinen kieli. Pitäisi olla sanoja asioille joista puhutaan. Miksi kutsua aihettamme ja siihen liittyviä asioita?

Aloitetaan tilanteesta. Kun usempi kun yksi ihminen on paikalla, tietoisena ja jotenkin aistien toinen toistensa läsnäolon, niin Goffmanin mukaan kyseessä on

sosiaalinen tilanne

Nykyään sosiaalisissa tilanteissa on usein laitteita läsnä. Mitä ne laitteet ovat? Puhelimia ei Suomessa enää muita olekaan kuin älypuhelimia joten kännykkä, puhelin, luuri ja älypuhelin tarkottavat kaikki nyt samaa. Ilman määrittelyjäkin tiedämme mitä. Silti pitää selventää, että ainakin sillon kun minä kirjotan että joku ”käyttää puhelinta”, niin en tarkoita että välttämättä soittaa luurillansa. Käytän siis kaikkia termejä synonyymeinä, riippumatta siitä mitä puhelimella tekee: klikkaili sitten Insta -tykkäyksiä, soitti, tekstasi tai katto leffaa.

Jos joku sitten sosiaalisessa tilanteessa alkaa käyttää puhelintaan, voisi vaikka sanoa että se on ”kännykkätilanne”. Mutta eikö tabletit voi luoda aika samanlaisia tilanteita ja muutaman vuoden päästä kaduilla kuitenkin kulkee porukkaa AR -lasien kanssa. Sellaisia tilanteita

kännykkätilanne

ei oikein kuvaisi, joten toinen ja kattavampi termi voisi olla ”digimobi-tilanne”. Jos siinä on liikaa tavuja niin muita vaihtoehtoja on ”luuritilanne”, ”luurikuvio” tai ”kännykkäkuvio”. Sitten vain sovitaan että sanalla tarkoitetaan myös niitä tilanteita joissa käytetään tablettia, AR -laseja tai jotain muuta digimobi -teknologiaa jonka käyttö luo samantyyppisen tilanteen. Mutta mikä sitten on se ”samantyyppinen tilanne”?

Pelasin Ranskassa asuessani paljon Scrabblea ystäväpariskuntani luona pienessä idyllisessä maalaiskylässä. Kynttilänvalon lisäksi kiviseiniä valaisi aina kännykkäni ruutu, kun käytin sanakirjaa modernisti appin kautta. Isäntäperheellä taas oli pöydälle levitettynä vanha, pölyinen ja vaikuttavankokoinen paperinen ranskan kielen sanakirja. Huomasin että koin usein tarvetta sanoillani ja eleilläni ikään kuin osoittaa ja todistella että olen käyttämässä sanakirja -appia, enkä puuhastelemassa laitteellani jotain tilanteeseen liittymätöntä. Silloin se valkeni minulle! Selittelyn tarve tuli siitä että pariskunta ei voinut omin aistein havaita mitä kännykälläni tein. Kohteliaisuussyistä halusin viestittää että tekemiseni liittyi meitä siinä tilanteessa yhdistävään Scrabblen pelaamiseen ja tein tämän tarjoamalla heille pääsyn siihen mitä olin laitteellani tekemässä. Saatoin ääneen hitaasti artikuloida sanaa jota olin kirjoittamassa taikka  liioitellusti kehollani ruummillistaa ”sanan etsimistä” tavalla, jota en olisi tehnyt jos olisin ollut käyttämässä sanakirja-appia yksin. Heidän taas ei tarvinnut mitään todistella. Minä toki näin ja ymmärsin välittömästi, etteivät he sillä sanakirjallaan mitään kissavideoita olleet katselemassa. Syntyi uusi käsite jolle annoin nimen

sivustakatsojan pimento

Sivustakatsojan pimento alleviivaa sitä, että yksi kännykän merkittävä erottava tekijä muista esineistä on että se tarjoaa kaikkia muita esineitä enemmän mahdollisuuksia erilaisten asioiden tekemiseen, ja samalla tarjoaa kaikkia muita esineitä vähemmän vihjeitä muille siitä, mitä laitteella tehdään. Eli kännykän käytön sivustakatsoja on usein pimennossa sen suhteen mitä, miksi ja kuinka kauan käyttäjä laitteella puuhastelee. Tosin jos vaikka katsoo luurillaan leffaa äänet päällä niin siinä ei toki paljoa pimentoa ole. Mutta miettikääpä onko mitään muuta laitetta jossa noin laaja mahdollisuuksien kirjo yhdistyy niin usein toistuviin epäselvyyksiin siitä, mitä laitteella tehdään? Se miksi kännykkä on tuollainen laite johtuu monesta asiasta, muun muassa sen pienestä koosta, pienestä ruudusta, mukanaliikuteltavuudesta, kosketusnäytöstä, mahdollisista kuulokkeista sekä siitä, että laitetta pidetään melko ”yksityisenä”. Sillähän voi vaivatta vaikka siirtää rahaa ja sen ruudulle voi pamahtaa minä hetkenä hyvänsä hyvin henkilökohtaisia viestejä. Ei toisen lompakkoa tai hygieniapussukkaakan tuosta vain ilman lupaa kurkittaisi.

Sivustakatsojan pimento on iso juttu sosiaaliselle tilanteelle, koska se mitä tilanteessa tapahtuu, määrittelee mikä tilanne on. Jos kerrot vaikka vitsin niin vitsi määrittelee tilanteen kevyeksi, ellei toinen sitten jotenkin osoita ettei ”hyväksy” tarjoamaasi tilannemäärittelyä. Ja tilanne taas määrittelee sen mitä siinä tapahtuvat asiat ovat. Jos iloisessa leikkisässä tilanteessa kerrot toisesta vitsin, se voi tosiaan olla vain vitsi, mutta jos sanot saman vitsin kireässä ja jännittyneessä tilanteessa, se saattaa olla kiusaamista. Joku oli tutkinut että jopa saukoilla on tämäntyyppinen tilannetaju, joten voimme olla varmoja siitä, että oletamme toinen toisillammekin sellaisen olevan.

Sivustakatsojan piemento siis vaikeuttaa sen tajuamista mitä se tarkoittaa kun kännykän käyttäjä ei vaikkapa vastaa puheeseesi. Jos tietäisit, että hän on lukemassa järkyttävää viestiä äitinsä terveydentilasta niin vastaamattomuus ei olisi epäkohteliasta. Jos taas tietäisit että hän on tykkäilemässä satunnaisia Insta-kuvia niin vastaamattomuus varmaan tuntuisi epäkohteliaalta. Mutta kun et tiedä mitä hän kännykällään tekee, niin et tiedä mitä vastaamattomuus tarkoittaa. Sama juttu on muidenkin kännykän käyttäjän tekemisten tai tekemättä jättämisten suhteen. Kun et tiedä mitä toinen on tekemässä puhelimellaan tai miksi kaivaa sen taskustaan kesken puheenvuorosi, et oikein voi tietää miten suhtautuisit siihen, tai miten suhtautuisin siihen mitä muuta hän tekee tai jättää tekemättä, sanoo tai jättää sanomatta, puhelinta käyttäessään. Ja sama vielä toisin päin. Kun et tiedä mitä toinen tekee puhelimellaan, et tiedä mitä sinun tekemisesi tai tekemättä jättämisesi tarkoittaisi hänelle. Et siis välttämättä ollenkaan tiedä haluatko vaikka keskeyttää hänen touhunsa jutullasi vai et. Vaikea tietää kun et tiedä mitä olisit keskeyttämässä.

Minkä tilanteen tilannetaju?

Harold Garfinkelin iso idea oli ettei pelkästään sanat kuten ”tässä” tai ”näin”, vaan kaikki sanominen ja tekeminen on indeksikaalista, eli saa merkityksensä sen tilanteen kautta jossa se tapahtuu. Lisäksi vuorovaikutus, eli sanominen tai tekeminen sosiaalisessa tilanteessa, on refleksiivistä. Samalla kun vuorovaikutuksessa tapahtuvat asiat saavat tilanteen kautta merkityksensä (ja koska ihmiset ovat ihan asiaa ajattelemattakin tästä tietoisia niin he muotoilevat sanomisensa ja tekemisensä tilanteen mukaan) niin tilanteessa tapahtuva sanominen ja tekeminen myös määrittelee tilanteen uudestaan. Eli jokainen teko saa merkityksensä tilanteesta jossa se tapahtuu (esim. onko teko kohtelias vai epäkohtelias), mutta samalla ehdottaa jotain tiettyä määrittelyä tilanteelle.

Mehän olemme siis vapaita käyttäytymään ikään kuin joku toisen tai oma teko joko olisi täysin kohteliasta tai tosi epäkohteliasta. Missä sitten on totuus siitä onko jonkinlainen kännykän käyttö kohteliasta tai epäkohteliasta? Jos Garfinkelilta kysyttäisiin niin hän vastaisi että vaikka tuo refleksiivisyys ensisilmäyksellä näyttäisi saavan tilanteet leijumaan vapaasti omissa kuplissaan, niin ei meidän kohtaamiset oikeasti ihan tyhjiössä tapahdu. Toki me pitkälti kahdestaan määritellään oliko esim. se kohteliasta että tuijottelit koko ajan kännykkääs kun sinulle puhuin, etkä tainnut kuulla koko kysymystäni siitä onko muut kaverit tulossa samaan paikkaan after-workille—vai olinko se kenties minä joka olin epäkohtelias kun jatkoin puhumista vaikka näin että olit käytämässä kännykkääsi. Yhteiskuntaa ei kuitenkaan olisi olemassakaan ilman yhteisesti jaettua arkitietoa siitä, mitä mikäkin on ja miten mitäkin tehdään.

Ajatellaanpa nyt. Eihän me autoa parkatessakaan kysellä, että saanko blockata autosi tuohon seinän ja oman autoni väliin jumiin, vaan ihan arkitieto sanoo, ettei sellainen sovi (ps. Berliinissä se sopii ihan kysymättäkin; jäät vaan illalliselle tarpeeksi lähelle ja kun kuulet mölyä ja voivottelua niin kipsuttelet päästämään toisen loukusta). Ei me ystävien luona illallisellakaan olla hämillämme siitä, voisiko ottaa aluspaidankin pois jos on lämmin, ja voisiko ensin syödä käsillään jälkiruoan ja sitten mennäkin äänekkään pierun jälkeen tuolle pehmeälle villamatolle nukkumaan. Meillä on arkitietoa siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Digimobi -laitteiden käytön suhteen tällainen arkitieto on kuitenkin vasta muodostumassa. Kutsun kaikki, siis aivan kaikki, mukaan yhteiseen keskusteluun sen muodostamiseksi tietoisena ja viisaasti. Tiedän että keskustelette jo kaikki ja muodostatte tahoillanne tätä arkitietoa. Mobiiliteknologia kehittyy kuitenkin todella nopeasti ja toivon että yhteisymmärys kännykkäetiketistä—siitä miten digimobi -laitteita tulisi käyttää sosiaalisessa tilanteessa, sekä miten tähän käyttöön suhtautua—muodostuisi hieman nopeammin kuin Ranskan hoveissa aikoinaan kehittyi ruokapöytäetiketti.

kännykkäetiketti

Olisiko tämä oikeastaan hyvä termi sille mistä puhutaan?

Kirjallisuutta:

What Smartphones, Ethnomethodology, and Bystander Inaccessibility Can Teach Us About Better Design? selkeä ja lyhyt englanninkielinen artikkeli sivustakatsojan pimennosta.

Uuskäsitteitä Älypuhelinten Sosiaalisiin Ongelmiin

Jotta voimme puhua, on tiedettävä aihe. Mistä oikein olemme puhumassa? Minusta aihe josta kaikki ovat nyt kuhisseet jakautuu kahteen.

1. Kännykkäriippuvuus

Ensinnäkin voidaan erottaa kännykän käyttö silloin, kun muita ei ole paikalla. Silloin puhutaan siitä, kuinka vaikkapa nuori käyttää niin paljon kännykkää, että aloittaa päivänsäkin heti luurin käteen kouraisemisella ja viimeinen asia mitä näkee ennen nukkumaan menoa on puhelimen näyttö. Jos ajatellaan että joku käyttää kännykkäänsä, tai jotain muuta digimobi -laitetta liikaa, niin silloin puhutaan riippuvuudesta—tuomittiin se sitten patologiseksi tai vain lieväksi. Siitä kannattaa puhua niin kuin muistakin riippuvuuksista, ottaen kuitenkin huomioon että kyse on riippuvuudesta yhteen tai useampaan käyttäytymiseen, eikä johonkin aineeseen kuten alkoholiin tai huumeisiin. Jos käyttö on oikeasti liiallista ja sitä on vaikea hallita, se on haitaksi ihmiselle itselleen ja/tai muille, niin siihen kannattaa hakea sekä tarjota apua samaan tapaan kuin muihinkin riippuvuuksiin.

2. Kännykän käyttö muiden seurassa

Minusta vielä enemmän kuitenkin kuohutaan siitä, kun laitetta käytetään muiden läsnäollessa. Tietysti myös riippuvuudestakin kärsivä henkilö usein käyttää laitettaan muidenkin läsnäollessa, mutta on erittäin tärkeää erottaa nämä keskustelut toisistaan. On hyvin vaikea sanoa vain seuraamalla toisen käyttäytymistä muiden läsnäollessa, että onko hänellä kännykkäriippuvuus vai ei. Jos joku käyttää laitettaan muiden läsnäollessa tavalla josta muut eivät pidä, niin silloin ei puhuta riippuvuudesta, vaan siitä onko henkilön käytös soveliasta, onko ”käytöstapojen” mukaista ja ”kohteliasta”. Puhutaan siis normeista, eli siitä miten me yhteiskuntana ajatellaan että pitäisi käyttäytyä ja miten toisia tulisi huomioida ja kohdella. Ja koska nämä laitteet ovat vieläkin verrattaen uusia tulokkaita yhteiskunnassamme, puhutaan siis älypuhelinajan uusista normeista!

Kirjallisuutta:

New Social Norms in the Smartphone Era -projekti

Media, perheen vuorovaikutus ja lasten hyvinvointi -projekti

 

Tämä blogi on sosiaalipsykologi -tutkijan pohdintoja ubiikkien, eli kaikkialla läsnäolevien, digitaalisten mobiililaitteiden ajasta—digimobiajasta.

Tyyli on niin kasuaali kun vaan tutkimusaiheestani osaan olla.

Älypuhelimet voi joko ”sovitusti”, tai sitten ihan yllättäen, tulla osaksi melkein mitä vaan tilannetta. Pitäisikö niitä huoletta käyttää muiden kanssa ollessa, vai jättää kokonaan taskuun? Miten pitäisi suhtautua siihen, kun joku muu käyttää kännykkää seurassasi? Minusta kaikki riippuu siitä, miten laitteita käytetään ja tarkkaan ottaen missä tilanteessa. Tarkoitan ”tilannetta” ihan niinkin ”tarkkaan ottaen”, ettei pelkästään miettisi onko se pomon kanssa jutellessa sopivaa, tai perheen kanssa ollessa sopivaa, vaan että mitä muut ovat juuri sanoneet tai tehneet, ennen kun vedät kännykkäsi esille.

Mutta minä en tutkijana yksin luo mitään kännykkäetikettiä. Ainoastaan yhdessä koko yhteiskuntana voidaan sellainen luoda: sinä, minä, neuvolat, toimittajat, perheet, koulut, poliitikot, kaikki ammattikunnat ja jokainen yhteiskunnamme jäsen—aivan kaikki yhdessä. Jokaisen näkemys on tärkeä. Sosiaaliset normit, pelisäännöt kohteliaaseen käytökseen, luodaan aina kaikki yhdessä! Yhteisesti jaettu ymmärrys siitä miten uuden teknologian kanssa tulisi toimia on olennainen osa hyvinvoivaa yhteiskuntaa.

Kirjallisuutta:

Digitaalinen hyvinvointi perheissä Väestöliitto

Digitaalisen hyvinvoinnin nettikurssi Google Digital Garage